Olen kateellinen tuolle joka sua halaa, olen kateellinen ihan vain salaa.

Olet maailmani onko mun todella pakko sut jakaa?

Hymyn sä luot tytölle tuolle, aivan samanlaisen kuin aina mulle. Hymyn kasvoillein pakotan myös minä, ethän mitään saa huomata sinä.

Enhän tuntea näin saa? Sillä ystäviähän ollaan vaan.

En voi sua omistaa, olet aina vapaa kulkemaan.

Miksi silti tunnen näin? Kaikki menee taas aivan väärinpäin.

 

Kokopäivän olen miettinyt kuinka kaunis ilma ulkona onkaan. Tasan kerran olen kuitenkin uskaltanut astua tuohon kauniiseen paisteeseen. Niin koska päästin kissan ulos.

Ilman kissan vaativaa naukumista olisin jättänyt senki kerran luultavasti pois.

Koko päivän olen hyppinyt kahden näytön välillä, telkkarin ja tietokoneen. Naamakirjasta olen saanut koko päivän lukea sitä kuinka onkaan juuri tänään ihanaa kiertää terasseja tai ottaa aurinkoa pihalla tai lähteä muuten vaan kaupungille olemaan.

Minä en vain uskalla.

Kun olen joensuussa, koulussa, ulos menemiseen on jokin syy, on jokin syy lähteä lenkille kun joku pyytää, on joku syy menä viemään roskat koska muuten kämppis suuttuu.

Kun olen kotona en vain uskalla.

Niin ja kun tupakallakaan ei saa käydä, äiti kun ei sitä hyväksy.

Iltaröökeillä kuitenkin käyn joka ilta kotona ollessani. Niin meinasin myös tänään. Täksi illaksi suunnittelin itseasiassa jopa enemmän! Voisin pihistä isältä yhden kaljan ja lähteä yöllä vaeltamaan.

Yöllä ku ei ole ketään näkemässäkään, ei tavitse mietiä sitä mitä muut ajattelevat. Saa vain mennä niinkuin itse haluaa.

Tänä yönä voisin uskaltaa.

Ottaisin kaapista yhden oluen, sieppaisin mukaan tupakat ja tulet, pukisin jalkaani kengät ja astuisin piemeään kevät yöhön.

Voisin kiivetä taas sille kalliolle jossa minulla oli ennen tapana polttaa salaa tupakkaa. Silloin kun suurin pelkoni oli vielä se että äiti haistaa tupakan savun.

Mutta niin, tänä yönä mie uskallan.

Olen jo menneen viikon kuunnellut ystäväni murheita tuoreesta parisuhteesta. Yrittänyt auttaa raukkaa kaveripoikaa ymmärtämään naisten suuria aivoituksia. Nyt kun sitten kaikki onkin taas nuorenparin kohdalla taas hyvin yllätti kaveripoikani minut viestillä jota en osannut odottaa ollenkaan: Mitä sulle kuuluu?

En vain millään osannut vastata, teki mieleni kertoa kaikesta siitä pahasta mikä on sisälläni lähi kuukausina kytenyt. En vain osannut pukea mitään sanoiksi.

Päädyin vastaamaan niin ympäripyöreästi kuin osasin, selitäen jotain kesänodotuksesta, opiskelu stressistä ja suuresta määrästä kuluvaa tupakkaa.

Ja niin ystäväni uskoi minulla menevänkin, ajatellen naivisti minun kertovan kuitenkin jos jokin on hätänä.

en kertonut

enkä aijokkaan

Pääsen tästä itse yli, niinkuin olen jo päättänyt. Olen päässyt muutenkin jo omin voimin niin korkealle ettei avulle enää ole tarvetta. Ei minun tarvitse enää kenenkään taakkaa lisätä. Tämä taakka on minun, ja minun täytyy myös oppia se itse kantamaan.

"Mitä sulle kuuluu?"

-Ei mulle ihmeempää, opettelen taas elämään

 

www.youtube.com/watch

Viime kirjoituksestani onkin jo aikaa, se aika on mennyt toipumiseen. Eli siis siihen opetteluun että elämää rytmittäisi jokin muukin kuin vain röökitauot.

 

Arvet käsivarsista eivät ole vieläkään hävinneet mihinkään, eivät myöskään arvet mielestä. Mutta parempi jakso alkaa tehdä tuloaan, kevät auringon mukana. Asioilla on taas väliä, elämästä saa taas nauttia.

Parasta näissä kevät päivissä on istua lämpimällä asfaltilla poltellen pall mallia ja kuunnellen ystävien puheen kaukaista sorinaa arkipäiväisistä asioista.

Odotan kesää, mutta samalla myös pelkään sitä. Koko kesä minun tulee asua kotona, kaukana kaupungista ja kaikesta. Syksyt ja talvet vietän asuntolassa, joensuussa, kesäisin se koti täytyy jättää. Täytyy palata kipeään menneisyyteen, huoneisiin ja muistoihin joista on koko nuoruutensa riuhonut irti.

Mutta noh, onhan kesässä sentään paljon muutakin! <3 Mökki viikonloput kavereiden kanssa, ranta, sauna, nuotion tuoksu, päättymättymät illat <3

Sitä odotelessa, toipilas kuittaa :)